SAL:N toiminnan ravistelu jatkuu. Lepän yleisönosastokirjoitus Urheiluampujaan.

Marko Leppä jatkaa SAL:n johtamiskulttuurin arvostelua. Leppä on lähettänyt Urheiluampujaan mielipiteen, joka on myös lähetetty liiton puheenjohtajalle, toiminnanjohtajalle ja valmennuksenjohtajalle, joiden johtamista kirjoitus voimakkaimmin kritisoi.

-Päätin julkaista kirjoitukseni ennen Grande Finaalia, jotta halukkaat voivat asiasta keskustella siellä, kertoi Marko.

Mielipide Urheiluampujalehteen.

Quo vadis SAL?

Suomen Ampumaurheiluliitto ui syvissä vesissä. Näin ainakin toimita tai sen puute näkyy ulospäin. Kymen Sanomat soitti allekirjoittaneelle ja halusi tietää, missä liitossa mennään. He julkaisivat koko aukean jutun sanomalehdessään 23.10.2019 otsikolla ”Näen liiton toiminnassa ison johtajuusvajeen” — Haminalainen valmentaja Marko Leppä lyttää ampumaurheilun maajoukkuevalinnat. Juttu käsitteli pintapuolisesti SAL:n minun mielestäni suurinta ongelmaa, johtamista.

Haluan avata hiukan tarkemmin, mitä tarkoitan johtamisvajeella. Liiton puheenjohtaja Vesa Nissinen, jonka tunnen entisen ammattini ja harrastuksen puolesta jo 1980-luvulta alkaen, on ollut johtamisen ammattilainen. Nissisen johtaminen perustuu alaisiin luottamiseen, mutta valvonnan puute on johtanut tunteeseen, ettei hän todellisuudessa johda tai sitten häntä ei vain kiinnosta asioiden käsittely kuin pintapuolisesti. ”Luottamus hyvä, valvonta parempi” on vanha sanonta.

Hallituksen toiminta ei myöskään ole vakuuttavaa. Halutaan olla päätöksissä avoimia ja läpinäkyviä. Diipa daapaa. Asian ymmärtää, kun katsoo kokoonpanoa. Hyviäkin siellä on, todella hyviä, mutta osan eväät on syöty aikaa sitten. Halutaan laittaa kaikki samalla viivalle, olla tasa-arvoisia ja tasapäistäviä. Urheilu, jos mikä, on kaukana tasapuolisuudesta. Hyviä tuetaan ja huonommat treenaavat, kunnes heitä tuetaan.

Anne Lantee on toiminnanjohtaja, jonka tehtäviin kuuluu mm. toimiston väen johtaminen. Toimiston väki ei tiedä, mitä Lantee tekee, eikä Lantee, mitä toimiston väki tekee. Hän ei priorisoi toimiston väen tekemisiä juurikaan. Asioista ei vain puhuta. Oman väen arvostuksen vähyydestä puhuu myös se, että toimiston väki sai yhteisen 100-vuotiskirjan työpaikalla luettavaksi.

Per Ole Lindellin tehtävänä on valmennuksen johtaminen. Pelle tykkää kulkea maailmalla ja kotimaan valmennustyön johtaminen jää puolitiehen, mikäli on uskomista eri lajien valmentajiin. Pelle on lempeänä ihmisenä hankalassa asemassa käskiessään.

Kukaan ei puhu kenellekään mitään. Kaikki puuhailevat jotain, ja kaikilla on kiire. Tai sitten vain ei uskalleta puhua. Toimiston väki on kaivannut ja halunnut keskustella puheenjohtajan kanssa linjauksista, mutta pyyntö on kaikunut kuuroille korville. Ei haluta tai uskalleta nostaa kissaa pöydälle ja avata solmuja. Olen keskustellut monen näiden henkilöiden kanssa luottamuksella ja tiedän tulehtuneet välit. Halutaanko edes pattitilanteesta ulos? Siihen tarvittaisiin johtajuutta, ja siitä vastaa puheenjohtaja.

Sama heijastuu kentällä. Ihmiset purkavat asioita toisilleen, mutta varovat ottamasta kantaa julkisesti. Perisuomalaiseen tapaan puhutaan vain selän takana. Lasten vanhemmat pelkäävät sanktioita lastensa puolesta. Kukaan ei uskalla puhua asioista suoraan.

Historian tunteminen luo perustan tehtävien hoidon ymmärtämiselle. Olen huomannut, että monen uuden ihmisen korvatessa eläköityneet työntekijät, on perehdyttäminen jäänyt puolitiehen. Ei tunneta sitä, mitä liitossa on tehty, eikä sisäistetä niitä toimintamalleja, jotka ovat olleet hyviä. Kaikkea ei tarvitsisi uudistaa. Jotain osattiin tehdä ennenkin.

Liian paljon on jätetty tekemättä tai tehty hutiloiden. Kaikkea ei voi laittaa vihreyden piikkiin. En kertaa sitä, mistä olen jo aiemmin kirjoittanut, mutta pidän suurena ymmärtämättömyytenä esimerkiksi sitä, ettei edellistä SAL:n toimminnanjohtajaa Risto Aarrekiveä ollut kutsuttu juhlavuoden avaustapahtumaan Katajanokalle. Sekin kertoo arvostuksen puutteesta. Moni Aarrekiveä aikanaan arvostellut on kääntänyt kelkkansa sanomalla, että kyllä sentään Riston aikana…

Sain hävetä silmät päästäni vieraillessani tapaamassa Viron Ampumaurheiluliiton johtoa lokakuussa. Virolaiset olivat suuresti hämmästyneitä ja vaistosin mielensä pahoittamista, ettei heitä ollut kutsuttu SAL:n 100-vuotisjuhliin Tampereelle, vaikka liitot ovat tehneet todella läheistä yhteistyötä jo pitkään. Selittele tätäkin sitten.

Mielensäpahoittaja

                                                               Marko Leppä, Hamina