HS: Helpoin tie olympialaisiin. katso Hesarin juttu, mukana Kai Jahnsson

HS: Helpoin tie olympialaisiin. katso Hesarin juttu, mukana Kai Jahnsson

Uutiset | HS.fi

Helpoin tie olympialaisiin

Missä lajeissa voisi haaveilla pääsevänsä olympialaisiin, jos harjoittelun aloittaa vasta yli 40-vuotiaana?

Jan Vilén HS, teksti

PÄHKÄHULLUA, mutta ainahan voi yrittää.

Olen 43-vuotias mies. Harrastan jalkapalloa, juoksua ja erilaisia mailapelejä, muun muassa tennistä, padelia ja pöytätennistä.

Tänä keväänä sain idean. Vieläkö tässä iässä voisi yltää olympiaurheilijaksi?

Olympialaiset ovat maailman suurin urheilunäyttämö. Seuraavat kisat on tarkoitus järjestää heinä–elokuussa Tokiossa.

Viisi vuotta sitten Rion olympialaisissa mitteli yli 11 000 urheilijaa, lajiensa parhaat. He marssivat oman maansa lipunkantajan johdattamana stadionille. Olympiatuli lepatti, salamavalot räiskyivät ja katsojat hurrasivat. Sadatmiljoonat ihmiset seurasivat näytelmää televisiosta.

Sen on täytynyt tuntua upealta. Ja paras, eli oma suoritus, oli vasta edessä.

KESÄOLYMPIALAISISSA on viime vuosina ollut edustettuna noin 40 lajia. Niistä aika monen päälle voi suoraan vetää viivan jo katsomalla peiliin.

Antropometria kuvaa ihmisen ruumiinrakennetta ja mittasuhteita. Sillä on merkitystä myös lajivalintaan.

Koripalloilijat, lentopalloilijat ja esimerkiksi soutajat ovat pitkiä, koska pituudesta on niissä lajeissa etua. Nyrkkeilyssä taas on etua pitkistä ja vahvoista käsivarsista.

Lue lisää: Mihin olympialaislajiin vartalosi sopii?

Minä olen 179-senttinen ja painan 77 kiloa. Minulla ei ole erityisen pitkiä jalkoja tai käsiä, jotka ohjaisivat lajivalintaa esimerkiksi juuri nyrkkeilyn suuntaan.

Sen sijaan olen pelannut pitkään jalkapalloa, B-juniorina SM-tasolla asti. Jalkapallokentällä pärjäävät lyhyemmätkin.

Mutta joukkuelajeissa kilpailu on kovaa. Olympialaisten maanosakiintiöt ovat pienet, ja esimerkiksi jalkapallossa ja lentopallossa Euroopasta on mukana vain neljä maata. Suomi on selviytynyt karsintojen kautta palloilun joukkuelajeissa kesäolympialaisiin vain kerran, miesten koripallossa vuonna 1964.

Monen muunkin lajin yli on pakko vetää viiva.

Kamppailulajien liikkeiden iskostaminen lihasmuistiin aloitetaan jo nuorena. Loputon fyysinen kuritus ilman voiton mahdollisuutta ei myöskään kuulosta kovin motivoivalta.

Listalta putoavat siis judo, karate, paini ja taekwondo.

Kamppailulajeista Suomella on maapaikka vain painissa Arvi Savolaisen saavuttamana 97 kilon sarjassa ja Elias Kuosmasen hankkimana 130 kilon sarjassa.

”KOPS.”

Ääni on lupaava. Nuoli on osunut tauluun.

Jousiammunta on laji, joka vaatii voimaa ylävartalossa. Lihaskontrollin pitää olla hyvä. Muuten laji ei vaikuta maallikon silmään ylivoimaiselta.

Silmä pettää. Nopeasti selviää, että eihän tämäkään helppoa ole.

Ruskeasuon jousiammuntaradalla astelee tähtäinjousen maajoukkueampuja Iida Tukiainen ja olympiavalmentaja Antero Sistonen. He opastavat maallikon lajin saloihin.

Minulle on viritetty Tukiaisen työkaluun verrattuna huomattavasti löysempi jousi, jotta pääsisin alkuun. Matkaa taululle on kymmenen metriä.

”Seistään suorana eli selkäranka suorana, anatomisesti tukevassa asennossa. Yksi vaikeimpia juttuja”, neuvoo Sistonen.

Hän on etukäteen skeptinen.

”Jos saadaan joku sarja ammuttua niin, että muutama nuoli osuisi tuonne taustaan, niin ollaan onnistuttu täydellisesti. Jos on avoin mieli ja ohjeet menevät jakeluun, niin ei se mahdotonta ole.”

Antero Sistonen näyttää, miten nuoli kiinnittyy jänteeseen.

ASENTO, ote, leuka, nenä, katse, kyynärpää. Verrattain yksinkertaiselta näyttävä suoritus kätkee sisäänsä varsin monisyisen rakenteen.

Sistonen neuvoo lisää:

”Ei puristeta asetta, työnnetään vain peukalon tyynyllä. Kolmella sormella jänteestä kiinni. Nuolesta ei tarvitse pitää kiinni, se pysyy kiinni jänteessä. Jänne pitäisi vetää kiinni leuan oikeaan sivuun.”

Lajin salojen ymmärtämisen lisäksi olympiapaikkaan vaaditaan luonnollisesti valtava määrä harjoittelua. Fyysistä ja henkistä.

”Ammuntaa on 5–6 kertaa viikossa, kerrallaan vähintään 2,5 tuntia. Aerobisia treenejä ja punttisalia 1–3 kertaa viikossa. Ja sitten käyn lisäksi töissä”, Tukiainen kertoo ohjelmastaan.

”Henkisen valmentajan Jukka Katajan kanssa nähdään 1–2 viikon välein.”

Jousiammuntaa harrastaa kansainvälisen lajiliiton mukaan noin 20 miljoonaa ihmistä. Suomessa harrastajia on noin 3 000. Heistä noin 500 kilpailee.

Siitä joukosta löytyi myös Suomen ainoa Tokioon selvinnyt ampuja Antti Vikström.

Olympiavalmentaja Antero Sistonen ja maajoukkueampuja Iida Tukiainen.

MATKA taululle kasvaa. 30 metrissä jouseeni vaihdetaan jäykemmät lavat, jotta nuoli lentäisi taululle asti jatkossakin.

Jäykkyys ei vieläkään ole miesten tasolla, mutta ase on nyt yhtä jäykkä kuin Tukiaisella.

”Roiku vain jänteellä”, kuuluu Sistosen vaikeasti toteutettavissa oleva ohje, kun jänne on vedetty leukaan.

Kaksi ensimmäistä nuolta osuu yhdeksikköön, loput vähän heikommin. 45 metristä tulee ensimmäinen huti koko taulusta.

Minä ammun nuolilla, jotka maksavat noin kuusi euroa kappale, Tukiaisen nuolet noin 60 euroa. Sellaisia ei mielellään ampuisi metsään.

60 metristä saldona on yksi yhdeksikkö ja loput ympäri taulua.

”Yksi on ihan hyvä, mutta kisoissa kaikkien pitäisi olla keltaisella [vähintään yhdeksikkö]”, Sistonen sanoo.

Verrattain yksinkertaiselta näyttävä suoritus kätkee sisäänsä lukemattomia yksityiskohtia.

LOPULTA on vuorossa todellinen testi. 70 metrin päästä halkaisijaltaan 122-senttinen taulu näyttää jo aika pieneltä.

”Kops.”

”Kops.”

”Kops.”

Ammunnan päätteeksi taulussa sojottaa neljä nuolta. Paras nuoli on viitosessa.

Se on lähes täydellinen suoritus, kun muistelee Sistosen skeptistä ennakkoarviota ennen ammuntaa.

Lopulta Sistonen varmistaa vielä itse, onko jousi kilpailukykyinen. Onhan se. Toinen 70 metristä ammuttu nuoli napsahtaa kymppiin.

Olisiko siis mahdollista kehittyä olympiatasolle seitsemässä vuodessa, eli Los Angelesin vuoden 2028 kisoihin?

”Rion edustaja Samuli Piippo tuli kunnolla mukaan vähän alle kolmikymppisenä ja oli olympialaisissa 36-vuotiaana”, Sistonen kertoo.

HUIPPU-URHEILU on kuin pyramidi. Sen terävimmälle huipulle yltävät vain parhaat.

Mietitään vaikkapa pöytätennistä. Sen harrastajia on maailmassa valtavasti, pöytätenniksen kansainvälisen lajiliiton ITTF:n mukaan vähintään 400 miljoonaa. Siitä joukosta valikoituu olympialaisten kaksinpeliin enintään 70 parasta.

Tilastot eivät ainakaan lupaa pöytätenniksessä helppoa tietä olympiaedustajaksi. Melkein yhtä pieni todennäköisyys olisi voittaa lotossa. Toki pöytätenniksessä voin edes jotenkin itse vaikuttaa mahdollisuuksiini. Minun etuni on, että tätä lajia olen harrastanut aiemminkin.

Suomessa pöytätenniksen lisenssipelaajia on hieman yli 1 200. Suomea on edustanut olympialaisissa vain Benedek Oláh, joka selvisi toiselle kierrokselle Riossa vuonna 2016.

Oláh on nyt maailmanlistalla sijalla 83, mutta hänkin karsiutui keväällä Tokion olympialaisista. Sinne ei selvinnyt Suomesta yhtään pöytätennispelaajaa.

Tämän jutun tekoaikaan Oláh keskittyi vielä karsintoihin, joten minun opettajakseni valikoitui Miikka O’Connor.

O’Connor on pelannut uransa aikana Ruotsissa ja Saksassa. Viime vuonna hän otti SM-kisoissa hopeaa kaksinpelissä ja hopeaa myös nelinpelissä Otto Tennilän kanssa.

Miikka O’Connor kuuluu Suomen pöytätenniksen terävimpään kärkeen.

Tapaan O’Connorin Ruskeasuon liikuntahallilla. Saan lainaksi noin sadan euron arvoisen puurunkoisen mailan. Sen kumin pito ja jousto ovat aivan eri luokkaa kuin markettien mailoissa.

O’Connorin maila on vielä kalliimpi, se maksaa jo pari sataa. Siinäkin on puurunko, mutta kumit mailan molemmin puolin ovat erilaiset.

”Minulla on kämmenpuolella hieman kovempi kumi kuin rystypuolella. Kovemmalla kumilla pitää lyödä kovempaa, että lähtee. Kumeissa ja mailoissa on miljoonia pieniä yksityiskohtia”, O’Connor kertoo.

Mailasta pitää ottaa kiinni kuin kätellessä, mtta tärkeintä on, että ote tuntuu hyvältä.

MAILAOTTEENI on ok, O’Connor sanoo. Peruslyönnit ovat välttävästi hallussa, ja vaikka teen helppoja virheitä, pystyn pallottelemaan kohtuullisesti.

Mutta vain niin kauan kuin O’Connor pelaa puolivaloilla.

O’Connor on kämmenpelaaja. Hän hakee kaikki mahdolliset lyönnit mailan kämmenpuolelle. Se vaatii nopeita jalkoja.

”Moni luulee, että pingis on kädestä kiinni, mutta todellisuudessa jalat tekevät suurimman työn. Voima lähtee myös paljon jaloista.”

Kämmenpelaajan kroppa joutuu usein kovemmalle kuin pelaajalla, joka lyö tasaisemmin molemmilta puolilta. Toispuoleinen vääntö aiheuttaa enemmän liikettä ja yksipuolisempaa rasitusta.

”Olin puoli vuotta sivussa lonkankoukistajan ja nivusen seudun vaivojen vuoksi. Ja olkapää nyt aina vähän reistailee.”

Minulle rystyltä pelaaminen tuntuu pallottelussa helpommalta, ja sen huomaa O’Connorkin.

”Sehän lähtee ihan hyvin. Kyllä rystypuoli on selkeästi se vahva.”

Lämmittely on hoidettu, on tositestin aika.

Rypistys on lyhyt ja iloton. 11–0 piirtyy kuvitteelliselle tulostaululle alle kahdessa minuutissa, ja siitäkin ajasta osa meni jutustellessa.

O’Connor, 25, on aloittanut pingiksen kuusivuotiaana. Hän harjoittelee yhä viisi kertaa viikossa.

Minulta puuttuu satojatuhansia toistoja, ja matka Suomen saati maailman pöytätennishuipulle näyttää yhtä toivottomalta kuin O’Connorin kämmenlyönnin palautus.

Jalkojen on tarkoitus tehdä suurin työ, mutta lyöntitekniikankin on syytä olla kunnossa.

EI auta vaikka olisi hyväkuntoinen. Raskasta fyysistä harjoittelua vaativat lajit putoavat yksitellen listalta.

Yleisurheilussa lajikestävyyden, -voiman ja -tekniikan rakentaminen aloitetaan nuorena, usein alle kymmenvuotiaana. Vasta noin kymmenen vuoden harjoittelun jälkeen aletaan puhua mahdollisuuksista menestyä MM-kisoissa tai olympialaisissa.

Tämä pätee erityisesti kestävyyttä tai voimaa vaativissa lajeissa. Siksi myös uinti, pyöräily ja telinevoimistelu putoavat listalta.

Golf puolestaan on yksi maailman kilpailluimmista yksilölajeista, joten siinä todennäköisyys päästä kisoihin on huomattavasti heikompi kuin pienemmissä lajeissa.

Juoksemista olen harrastanut pitkään, ja maratoneja on takana useita. Ennätykseni 3:37.51 jää tosin lähes puolitoista tuntia Tokion olympiarajasta 2:11.30.

Rajan alittamiseksi jokainen kilometri pitäisi juosta keskimäärin noin kolmessa minuutissa ja seitsemässä sekunnissa. Jaksan sitä vauhtia kilometrin verran.

Tuntuu toivottomalta.

LISTALLA on jäljellä enää muutama vaihtoehto. Uusista olympialajeista lainelautailu kuulostaa Suomen oloissa melko mahdottomalta, rullalautailuun ei riitä tasapaino.

Breikkaukseen ei taivu keho eikä rytmitaju.

Nopeuskiipeily on oma lajinsa Pariisissa vuonna 2024. Sen aktiivisia harrastajia on vasta kourallisessa maita. Ensimmäinen lajiin tarkoitettu seinä nousee kuitenkin vasta syksyllä Turkuun.

PANOS piippuun ja latausliike. Piippu kohti taulua. Jyvä hahlon keskelle ja katse tähtäimiin, ei taululle.

Jousiammunta sujui hyvin. Ehkä toinen ammuntalaji paljastaisi piilevät kykyni.

Kai Jahnsson edusti Suomea kymmenen metrin ilmapistooliammunnassa Pekingissä vuonna 2008 ja Lontoossa neljä vuotta myöhemmin.

Lontoossa hän ampui tiensä finaaliin ja sijoittui lopulta kahdeksanneksi. Hänen nimissään on edelleen 60 laukauksen Suomen ennätys: 588 pistettä.

”Se on niin kova tulos, ettei sitä ammuta maailmancupissakaan kuin pari kertaa vuodessa”, Jahnsson sanoo.

Tulos 580 riittää maailmancupissa finaaliin eli kahdeksan joukkoon.

Se ei vaadi aivan täydellistä suoritusta. Jos ampuu 60 laukausta, niistä 20 voi ampua heikommin yhdeksikköön, kunhan loput 40 osuu kymppiin.

Kai Jahnsson näyttää, miten asento voi jäädä epävakaaksi, jos toinen käsi heiluu vapaana. Peukalon voi esimerkiksi laittaa housunkaulukseen heilumisen estämiseksi.

ENSIMMÄINEN laukaukseni osuu kuutoseen noin kello kahden kohdalle.

Kannettavasta tietokoneesta näkyvälle taululle ilmestyy laukaus toisensa jälkeen lisää pisteitä merkiksi osumista. Lähes kaikki ovat kello kahdessa.

Ase heiluu, ja lasken sen hetkeksi pöydälle.

”Täällä on varmaan joku tuuletus päällä”, Jahnsson vitsailee mutta kehuu myös ratkaisua.

”On ihan oikein lopettaa kesken. Suurin osa tekee sen virheen, että yrittää liian pitkään, kun alkaa seilata.”

Pistooli painaa 1 080 grammaa, ja sen kahva on muotoiltu Jahnssonin käden mukaan. Hintaa aseella on noin 1 800 euroa.

Laadun pitää olla ehdotonta huippua, jos ampujakin sinne tähyää.

Ampujan työvälineet. Kuulosuojaimet ovat vain taustahälyn sulkemiseksi pois. Laseissa voidaan käyttää erivärisiä linssejä valaistusolosuhteiden mukaan.

Kansainvälisellä ampumaurheiluliitolla ISSF:lla on 149 jäsenmaata. Suomessa ampumaurheilua harrastaa noin 30 000 ihmistä.

Olympialaisiin pääsee kymmenen metrin ilmapistooliammunnassa 29 urheilijaa. Suomesta sinne ei asti selvinnyt tänä vuonna kukaan.

Jahnsson ampui olympialaisiin valmistautuessaan 115–150 laukausta päivässä, viitenä päivänä viikossa.

Se tekee vuodessa noin 30 000–40 000 laukausta.

Joskus riitti kuitenkin vain 15 laukausta yksissä harjoituksissa, jolloin jäi hyvä mielikuva koko prosessista.

”Jos ajatus ei ole mukana, ei kehity lainkaan.”

Kai Jahnsson ampuu edelleen ja käy kilpailuissa “kiusaamassa nuorempia”.

JAHNSSON on säätänyt tähtäimiä jo pariin otteeseen, ja osumien kasa on liikkunut hieman lähemmäksi keskustaa. Jokaisen katse on yksilöllinen, eikä toisen säädöillä tule osumia, ainakaan keskelle.

Tulostaulu on nollattu välissä, ja yhdeksikköjä on jo ilmestynyt muutama. Kymppejä ei.

Tässäkin lajissa ratkaisee se, kenellä kestää pää. Jahnsson kävi lähes viikoittain henkisellä valmentajalla ennen Lontoon olympialaisia hakemassa työkaluja kilpailun eri tilanteisiin.

”Jos on täydellinen laukaus, osuu kymppiin. Muuten voi olla kolme syyllistä: liipaisu, tähtäys ja katse. Kuka oli petturi?”

Petturit tekevät nyt hommia yksin ja yhdessä. Olen ampunut jo 40 laukausta ilman yhtään täysosumaa.

Kyynärtaive alkaa kipeytyä, minulla ei ole juuri tämän lajin vaatimaa voimaa. Pahin menee kuitenkin pienellä ravistelulla ohi.

Valokuvaaja on ensimmäinen, joka tajuaa osuman. Se näkyy tietokoneen näytöllä.

Olen vihdoin osunut lähes keskelle kymppiä. Reilut 40 laukausta siihen meni.

Jahnssonin palaute on rohkaiseva. Toiveet heräävät.

”Osasit tulkita omia osumia, mikä on tosi hyvä, se tuottaa monille haasteita.”

”On hyvä, että kaikki osumat ovat samassa suunnassa. Kertoo siitä, että tekeminen on johdonmukaista.”

Reilun kilon painoinen ase heiluu yllättävän paljon tähtäyksen pidentyessä.

TOKION jälkeen seuraavat olympialaiset ovat Pariisissa vuonna 2024. Niihin on kolme vuotta. Se on aloittelijalle liian vähän, Jahnsson sanoo.

Jahnsson oli Lontoon olympialaisten finaalissa ampuessaan 47-vuotias.

Minä olen nyt 43. Los Angelesin olympialaisiin olisi seitsemän vuotta.

”Seitsemän vuotta on kyllä riittävä aika. Pitää vain tehdä hurjasti töitä”, Jahnsson sanoo.

Hurjasti töitä. Ei mahdotonta.

Jan Vilén, teksti

Sami Simola, tekstin editointi

Rio Gandara, kuvat ja videot

Pauliina Siniauer, tuottaminen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *